Syyskuu alkaa olla lopuillaan, ja ilmat ovat viilenneet. Voi jättää hyvästit sekä muuttolinnuille että moduksille, joita kahdeksasluokkalaiset ovat jo monta viikkoa opiskelleet, kuka innokkaasti, kuka innottomasti. Osa ei voi ymmärtää, miksi "normiverbillä" pitää olla jokin nimi (indikatiivi).
Konditionaalia (voisitko lainata kynän?) selvästi parempi on imperatiivi (heitä kynä!), mutta kolmas persoona taas on aivan järjetön (hän opiskelkoon uutterasti). -Mutta onhan semmoinen kuitenkin olemassa kuin "Onneksi olkoon!", yrittää ope selittää. -Ja miten hienolta kuulostaakaan, kun tarinan velho loitsii: "Pilvet väistykööt ja taivas auetkoon!"
Viimeistään potentiaali (muistanet sen vai lienetkö jo unohtanut?) herättää vastalauseiden myrskyn: -Mitä ihme kieltä toi on, jotain murretta vai? Onneksi vihdoin sitten, kun koe alkaa jo häämöttää lähietäisyydessä, kovaäänisinkin modusten vastustaja hiljenee ja alkaa opiskella tosissaan.
Oppilaiden modusrunoja
Meri, ota minut aalloksesi!
Poimisin meritähdet rannoille.
Hioisin kivet pyöreiksi.
Tekisin vaahtopäitä tyrskyiksi.
Kirja, ota minut lukijaksesi!
Kääntelisin lehtiäsi aamuin illoin.
Kiehtovia sanojasi ihailisin.
Tarinasi sydämessäni säilyttäisin.
Romeo, ota minut Juliaksesi!
Kokannen sinulle joka päivä.
Rakastanen sinua ainiaan.
Halinnen sinua aina kun vain haluaisit.
Jalka, ota minut kengäksesi!
Lämmittänen pakkasella.
Sovinnen jalkaasi.
Suojannen sateelta.
Kukka, ota minut terälehdeksesi!
Annan sinulle auringon taivaalta.
Suojaan sinua pahalta maailmalta.
Lakastun kanssasi, kun kesä loppuu.
Tie, ota minut kulkijaksesi!
Kävelen tietäsi kauas.
Tulen kuitenkin takaisin.
Aina palaan matkoiltani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti