Äidinkielen opettajat ovat tunnetusti kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan eli kaikenlaisen taiteen ystäviä. Useat heistä rakastavat myös vieraiden kielten opiskelua kuten myös minä. Koulussa opiskelin ruotsia, englantia ja saksaa, yliopistossa latinaa, viroa ja unkaria. Myöhemmällä iällä olen opiskellut ranskaa, italiaa ja espanjaa. Kielistä on ollut elämässäni huvia ja hyötyä.
Valinnaiskurssien villillä vuosikymmenellä eli 1990-luvulla opetin Kielisoppaa-nimisellä kurssilla latinaa, viroa ja italiaa. Pidin myös Italian alkeet -nimisen kurssin ja Italia-kerhoa. Ja 1980-luvulla suuri ihastukseni ranskan kieleen johti siihen, että opetin yhden kevään kahdelle luokalle ranskaa (kun ketään muuta ei löytynyt). Innokkuuteni varmaan korvasi puutteita näiden kielten opetuksessa.
Yhdeksännellä luokalla Agricolan yhteydessä puhutaan latinasta 1500-luvun vallankielenä. Minulla on tapana tuolloin hieman opettaa latinaa. Oppilaat saavat lisäksi valita oman "lempparinsa" latinankielisistä lentävistä lauseista. Tämän vuoden suosituimpia olivat Dum spiro, spero (Niin kauan kuin on elämää, on toivoa), Per aspera ad astra (Vaikeuksien kautta tähtiin), Carpe diem (Tartu hetkeen) ja Festina lente! (Kiiruhda hitaasti!). Niin ikään yhdeksännen luokan oppilaat tutustuvat yhden oppitunnin verran sukulaiskieleen viroon, jonka Kuidas käsi käib? (Mitä kuuluu?) jaksaa aina huvittaa.
Nuo mainitut lentävät lauseet sopivat myös opettajan työn motoiksi. Ilman toivoa ei kukaan opettaja jaksaisi tätä työtä tehdä. Opettaja toivoo näkevänsä oppilaan selviytyvän vaikeuksien kautta -jos ei tähtiin- niin sentään tasapainoiseen elämään. Ja jos malttaisi kiiruhtaa hitaasti, pystyisi myös nauttimaan onnistumisen hetkistä, ainakin silloin tällöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti