Hieman haikealta tuntui ajatella, että opetan nyt sanaluokkia viimeisen kerran. Sanaluokkien opetuksella on tietysti itseisarvo, mutta mitä muuta? Miksi sanaluokkia (ja muita kielentuntemuksen eli vanhanaikaisesti sanottuna kieliopin asioita) opetetaan? Kun oppilas tutustuu oman kielensä ominaispiirteisiin ja rakenteisiin, hän saa välineet kielen ilmiöiden erittelemiseen. Tämä puolestaan kehittää sekä hänen teksti- ja ilmaisutaitojaan että ajattelutaitojaan. Myös vieraiden kielten oppiminen helpottuu. Eli syitä on monia.
Yleensä oppilaat kokevat sanaluokat läheisiksi. Ne ovat osa elävää, omaa äidinkieltä.
Pidän substantiiveista:
jäätelöstä, sametista ja musiikista.
Huippuja ovat kesä ja sunnuntai
mutta ei sovi unohtaa
rakkautta ja ystävyyttä.
Adjektiivit ovat mahtavia:
kuten kirkas, kumiseva ja kohiseva.
Hyviä ovat myös
täydellinen ja ainutkertainen
mutta paras on
hienotunteinen.
Ilman verbejä ei voi olla,
on lause silloin täysi nolla.
On verbien määrä loputon,
mukavia luku tolkuton:
ilahduttaa, auttaa, tukea,
nukkua, herätä, pukea,
runoja kirjoittaa ja lukea.
Mitä vielä keksisin,
jotta verbit taitaisin:
sinertää, punastua, vaaleta,
voimistua, kehittyä, haaleta.
Mutta ykkösverbit on
olla ja elää.
Pronomineista tärkein on
minä.
Perässä tulevat
hän, sinä ja me.
Numeraalien ykkönen on kymmenen.
Hyvänä kakkosena tulevat ensimmäinen ja toinen.
Onnenlukuni on viisikymmentäneljä.
Partikkeli taipumaton
lauseita täydentää:
eilen, tänään, huomenna,
siellä, täällä, tänään,
oi, hoi ja voi,
ylös ja alas, yhtenään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti