Rakas päiväkirja

Olen 10-vuotiaasta saakka pitänyt päiväkirjaa.  Sain kauniin ruskeanahkaisen, kultalukollisen päiväkirjan lahjaksi jouluna 1964.  Aluksi merkintöjä tuli harvakseltaan, mutta sittemmin tahti kiihtyi.  Olen tallettanut kaikki päiväkirjani, ja niitä on kertynyt noin 80.  Pidän päiväkirjaa yhä, ja kirjoitan päivittäin kolmeen eri päiväkirjaan: työpäiväkirjaan (sen virallisen opettajan päiväkirjan lisäksi), "siviili"päiväkirjaan sekä (nyttemmin niin  muodikkaaseen) kiitollisuuspäiväkirjaan.  Ja onhan tämä blogikin eräänlainen julkinen päiväkirja, johon omalla nimellä kirjoittaen tulee  tietysti kirjatuksi aika sensuroituja ja viimeisteltyjä ajatuksia.

Päiväkirjani ovat toimineet minulla huoli-, terapia-, pohdinta-, suunnittelu-, salaisuus-. mahdollisuus- ja tunnepäiväkirjana.  Olen kirjoittamalla yrittänyt saada selville, mitä ja miten oikein ajattelen. Olen myös hionut kirjallista ilmaisuani ja pyrkinyt jonkin asian tai tuntemuksen tarkkaan ja havainnolliseen ilmaisemiseen.  Olen listannut mielenkiintoisia  kirjoja ja lainannut niistä merkityksellisinä pitämiäni kohtia.

Teini-iässä tuli tietysti vuodatetuksi maailmantuskaa päiväkirjan sivuille, välillä pohjamutia myöden, välillä kevyemmin.  Tutkimuksen mukaan teini-ikäisten tyttöjen tunnepitoiset purkaukset ovat samantyyppisiä ajasta ja paikasta riippumatta.  Eli 1800-luvun ranskalainen tyttö kirjoitti suurin piirtein samalla tyylillä kuin esimerkiksi nykyajan japanilainen tyttö.  Kiehtovaa.

Päiväkirjaa kirjoittaessa oppii tuntemaan itsensä, kun kuuntelee omaa sisäistä ääntään.  Omat ajatukset ja tunteet selkiytyvät.  Kun vuosikymmenten päästä selailee omia merkintöjään, voi oivaltaa, miten on muuttunut (tai miten perussisin on säilynyt samana).  Jos on malttanut  dokumentoida  hetkiä elämästä, tapahtumista ja niihin liittyneistä ihmisistä, niitä on hauskaa ja mielenkiintoista lukea myöhemmin.

Päiväkirjaa kirjoitetaan yleensä vain itselle. Jotkut lopettavat kirjoittamisen aikuistuttuaan ja joko hävittävät nuoruutensa päiväkirjat tai säästävät ne omille lapsilleen.  Ja joskus päiväkirja löydetään myöhemmin ja julkaistaan, kuten kävi Anne Frankin päiväkirjalle.  Sitä ovat sukupolvet toisensa jälkeen lukeneet autenttisena todisteena ihmiskunnan järkyttävävästä tragediasta.  Suomalaisista julkaistuista päiväkirjoista tulee mieleen esimerkiksi Aino Kallaksen, Saima Harmajan ja Marja-Liisa Vartion päiväkirjat.  Kaikki naisten, joista tuli kirjailijoita ja joiden päiväkirjn sivuilta saa lukea paitsi kirjoittajien tunnoista myös sen ajan historiasta.

 Omaelämällinen kirjoittaminen on nykyisin  erittäin suosittua. On hienoa ajatella, että oma pää (muisti, mieli) on kuin aarrearkku, josta voi poimia kaikenlaista mielenkiintoista.   Lukijat ovat löytäneet alun perin norjalaisen, mutta Ruotsiin muuttaneen Karl Ove Knausgårdin kirjat, joista on tullut nykykirjallisuuden bestsellereitä.  Kuusiosaisesta omaelämäkerrallisesta romaanisarjasta on suomeksi ilmestynyt kolme (luin ja pidin kovasti).  Tarkkojen arkipäivän havaintojen väliin Knausgård  kirjoittaa pohdiskelevampaa tekstiä ihmisenä olemisesta, ajasta ja muistista, mikä tekee hänen tyylistään nautittavan.  Odotan innolla seuraavien osien suomennoksia.

P.S.  Rakas päiväkirja!

Et voi uskoa, mitä tänään tapahtui: täytin  60 vuotta!  Se on aivan uskomatonta.  Tuntuu kuitenkin kuin olisin sama hupakko kuin ennenkin. ( toivottavasti  sentään kypsempi hupakko  :D  )