Adieu modukset eli hyvästi jääkää nyt hyvät ystävät

Syyskuu alkaa olla lopuillaan, ja ilmat ovat viilenneet.  Voi jättää hyvästit sekä muuttolinnuille että moduksille, joita kahdeksasluokkalaiset ovat jo monta viikkoa opiskelleet, kuka innokkaasti, kuka innottomasti.  Osa ei voi ymmärtää, miksi "normiverbillä" pitää olla jokin nimi (indikatiivi).

  Konditionaalia (voisitko lainata kynän?) selvästi parempi on imperatiivi (heitä kynä!), mutta kolmas persoona taas on aivan järjetön (hän opiskelkoon uutterasti). -Mutta onhan semmoinen kuitenkin olemassa kuin "Onneksi olkoon!", yrittää ope selittää. -Ja miten hienolta kuulostaakaan, kun tarinan velho loitsii: "Pilvet väistykööt ja taivas auetkoon!"

  Viimeistään potentiaali (muistanet sen vai lienetkö jo unohtanut?) herättää vastalauseiden myrskyn: -Mitä ihme kieltä toi on, jotain murretta vai?  Onneksi vihdoin sitten, kun koe alkaa jo häämöttää lähietäisyydessä, kovaäänisinkin modusten vastustaja hiljenee ja alkaa opiskella tosissaan.


Oppilaiden modusrunoja

Meri, ota minut aalloksesi!
Poimisin meritähdet rannoille.
Hioisin kivet pyöreiksi.
Tekisin vaahtopäitä tyrskyiksi.


Kirja, ota minut lukijaksesi!
Kääntelisin lehtiäsi aamuin illoin.
Kiehtovia sanojasi ihailisin.
Tarinasi sydämessäni säilyttäisin.


Romeo, ota minut Juliaksesi!
Kokannen sinulle joka päivä.
Rakastanen sinua ainiaan.
Halinnen sinua aina kun vain haluaisit.


Jalka, ota minut kengäksesi!
Lämmittänen pakkasella.
Sovinnen jalkaasi.
Suojannen sateelta.


Kukka, ota minut terälehdeksesi!
Annan sinulle auringon taivaalta.
Suojaan sinua pahalta maailmalta.
Lakastun kanssasi, kun kesä loppuu.


Tie, ota minut kulkijaksesi!
Kävelen tietäsi kauas.
Tulen kuitenkin takaisin.
Aina palaan matkoiltani.

Kielillä puhumisesta eli Festina lente!

Äidinkielen opettajat ovat tunnetusti kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan eli kaikenlaisen taiteen ystäviä.  Useat heistä rakastavat myös vieraiden kielten opiskelua kuten myös minä.  Koulussa opiskelin ruotsia, englantia ja saksaa, yliopistossa latinaa, viroa ja unkaria.  Myöhemmällä iällä olen opiskellut ranskaa, italiaa ja espanjaa.  Kielistä on ollut elämässäni huvia ja hyötyä.

Valinnaiskurssien villillä vuosikymmenellä eli 1990-luvulla opetin Kielisoppaa-nimisellä kurssilla latinaa, viroa ja italiaa.  Pidin myös Italian alkeet -nimisen kurssin ja Italia-kerhoa.  Ja 1980-luvulla suuri ihastukseni ranskan kieleen johti siihen, että opetin yhden kevään kahdelle luokalle ranskaa (kun ketään muuta ei löytynyt).  Innokkuuteni varmaan korvasi puutteita näiden kielten opetuksessa.

Yhdeksännellä luokalla Agricolan yhteydessä puhutaan latinasta 1500-luvun vallankielenä.  Minulla on tapana tuolloin hieman opettaa latinaa.  Oppilaat saavat  lisäksi valita oman "lempparinsa" latinankielisistä lentävistä lauseista.  Tämän vuoden suosituimpia olivat  Dum spiro, spero (Niin kauan kuin on elämää, on toivoa),  Per aspera ad astra (Vaikeuksien kautta tähtiin),  Carpe diem  (Tartu hetkeen)  ja Festina lente! (Kiiruhda hitaasti!).  Niin ikään yhdeksännen luokan oppilaat tutustuvat yhden oppitunnin verran sukulaiskieleen viroon, jonka  Kuidas käsi käib?  (Mitä kuuluu?) jaksaa aina huvittaa.

Nuo mainitut lentävät lauseet sopivat myös opettajan työn motoiksi.  Ilman toivoa ei kukaan opettaja jaksaisi tätä työtä tehdä.  Opettaja toivoo näkevänsä oppilaan selviytyvän vaikeuksien kautta -jos ei tähtiin- niin sentään tasapainoiseen elämään.  Ja jos malttaisi kiiruhtaa hitaasti, pystyisi myös nauttimaan onnistumisen hetkistä, ainakin silloin tällöin.

Viimeistä kertaa: sanaluokat

Hieman haikealta tuntui ajatella, että opetan nyt sanaluokkia viimeisen kerran.   Sanaluokkien opetuksella on tietysti  itseisarvo, mutta  mitä muuta?  Miksi sanaluokkia  (ja muita kielentuntemuksen eli vanhanaikaisesti sanottuna kieliopin asioita) opetetaan?  Kun oppilas tutustuu oman kielensä ominaispiirteisiin ja rakenteisiin, hän saa välineet kielen ilmiöiden erittelemiseen.  Tämä puolestaan kehittää  sekä hänen teksti- ja ilmaisutaitojaan että ajattelutaitojaan.  Myös vieraiden kielten oppiminen helpottuu.  Eli syitä on monia.

Yleensä oppilaat kokevat sanaluokat läheisiksi.  Ne ovat osa elävää, omaa äidinkieltä.


Pidän substantiiveista:
jäätelöstä, sametista ja musiikista.
Huippuja ovat kesä ja sunnuntai
mutta ei sovi unohtaa
rakkautta ja ystävyyttä.


Adjektiivit ovat mahtavia:
kuten kirkas, kumiseva ja kohiseva.
Hyviä ovat myös
täydellinen ja ainutkertainen
mutta paras on
hienotunteinen.

Ilman verbejä ei voi olla,
on lause silloin täysi nolla.
On verbien määrä loputon,
mukavia luku tolkuton:
ilahduttaa, auttaa, tukea,
nukkua, herätä, pukea,
runoja kirjoittaa ja lukea.
Mitä vielä keksisin,
jotta verbit taitaisin:
sinertää, punastua, vaaleta,
voimistua, kehittyä, haaleta.
Mutta ykkösverbit on
olla ja elää.

Pronomineista tärkein on
minä.
Perässä tulevat
hän, sinä ja me.

Numeraalien ykkönen on kymmenen.
Hyvänä kakkosena tulevat ensimmäinen ja toinen.
Onnenlukuni on viisikymmentäneljä.


Partikkeli taipumaton
lauseita täydentää:
eilen, tänään, huomenna,
siellä, täällä, tänään,
oi, hoi ja voi,
ylös ja alas, yhtenään.

Miten peikot taltutetaan eli open selviytymiskeinoja

Opettajan työssä on paljon peikkoja eli pelkoja, jotka kummittelevat silloin tällöin mielessä.  Yksi peikko on, että jotain vakavaa tapahtuu: tulipalo tai jokin muu äkillinen onnettomuus tai uhkaava vaaratilanne. Kaikki opettajat ovat toki tutustuneet koulun turvallisuusohjeeseen ja harjoitellet oppilaiden kanssa ohjatusti poistumista. Viime keskiviikkona saimme lisää turvallisuuskoulutusta, uuden Tulikukko-ohjelman mukaisesti.  Kävimme läpi erilaisia hiuksianostattavia vaaratilanteita ja harjoitimme ihan konkreettistakin pelastustyötä: jokainen vuorollaan tukahdutti liekit vaahtosammuttimen, sammutuspeitteen ja pellin  avulla.

Toinen peikko voi olla huoli oppilaasta.  Aluksi sitä purkaa huoltaan kollegalle, mutta sitten alkaa tuntua, ettei se riitä.   Huolen vyöhykkeistö -niminen väline on kehitetty kasvatusalan työntekijöiden  avuksi.  Sen mukaan työntekijä arvioi huolensa senhetkistä astetta suhteessa omiin mahdollisuuksiinsa tukea oppilasta.  Jokainen opettaja tekee parhaansa auttaakseen oppilasta.  Joskus vain täytyy tunnustaa oma rajallisuutensa: voimavarat eivät riitä jatkuvaan huolehtimiseen. OHR eli oppilashuoltoryhmä on paikka, josta voi myös saada apua.

Kolmas peikkokin joskus kiusaa, kun miettii omaa jaksamistaan.  Vertaistukea saa tietysti kollegoilta ja omalta aviomieheltä, joka on myös opettaja.  Ja opettajaystävän tarjoama samppanjalasillinen Strindbergillä  (ensimmäisen lapsenlapsen kunniaksi ) tietysti piristää mieltä.  Peräti neljä ystävistäni on opettaja, kuinkas sattuikaan!  Voimien kartuttamiseen auttavat myös omalla kohdallani liikunta, puutarhanhoito ja lukeminen.

  Ei haluaisi vielä myöntää, mutta lomakin  jo kangastelee  mielessä: viisi ja puoli viikkoa syyslomaan!