Yhdeksännellä luokalla oppilat tutustuvat suomalaisen kirjallisuuden vaiheisiin ja sen klassikoihin. Eri aikoina on nostettu esiin kirjoja, joita oppilaiden on tarvinnut tuntea. Kirjallisuuden kaanon kuitenkin muuttuu aikojen saatossa ja hienoja kirjoja on jo niin paljon, että vallitsee suoranainen runsauden pula.
On tärkeää, että oppilaat tutustuvat edes jollain tavalla kuuluisiin fiktiivisiin henkilöhahmoihin, joita ovat esimerkiksi:
- Väinämöinen ja Louhi
- Sven Tuuva ja Saarijärven Paavo
- Juhani, Eero ja Esko
- Matti, Liisa ja Juha
- Sinuhe ja komisaario Palmu
- Hilda Husso, Johanna, Silja ja Sonja O.
- Koskelan Jussi ja Rokka
- Vatanen, Raid ja Harjunpää
- Adalmiina, Pikku Myy ja Risto Räppääjä
Mitä merkitystä vanhoilla klassikoilla on nykynuorille paitsi yleissivistyksen kartuttaminen? Yksi merkitys voisi olla siinä, että nuoret pääsevät näkemään, miten suomalainen on elänyt, ajatellut ja tuntenut. Ja vaikka aika, paikka ja tilanne ovat eri, niin perustunteet ovat säilyneet samoina. Kirjojen kielellä ja tyylillä on myös itseisarvo, josta voi sellaisenaan nauttia.
Oppilaat ovat tehneet kirjaesitelmiä, joissa he ovat kertoneet lukemastaan kirjasta ja sen tekijästä. Ongelmana on ollut, että toisten tekemiä valmiita töitä voi löytää internetin avulla. Opettajan on oltava aina askeleen edellä, joten tehtävänantoa on joka vuosi muutettu niin, että oma lukukokemus korostuu eikä työtä sellaisenaan voi kopioida mistään.
Minulla on ollut tapana aloittaa suomalaisen kirjallisuuden käsittely siten, että oppilaat saavat "metsästää" eli bongata tunnistamiaan kirjallisuuden klassikkoja kirjoittamastani tarinasta (joka on joskus aikoinaan julkaistu Äidinkielen opettajien liiton Virke-lehdessä).
Seuraavaan tarinaan on kätketty suuri joukko suomalaisten klassikoiden nimiä:
On jouluilta Havukka-ahossa. Papin perhe on kokoontunut Alastalon saliin räiskyvän takkatulen ääreen. Papin rouva lukee ääneen Vänrikki Stoolin tarinoita ja Välskärin kertomuksia. Sisarukset Lea, Anna-Liisa ja Elsa kattavat pöytää, ja pojat, kaikkiaan seitsemän veljestä, istuvat lattialla. Veljeksistä nuorin, Juha, vuolee ajatuksissaan lastuja takkapuista. Ovelta kuuluu koputus. Siellä on Kauppa-Lopo, työmiehen vaimo, joka on kerjuureissulla. Hänellä on liuta lapsia mukanaan. Heidät pyydetään sisään lämpimään.
"Tällaisia kovan onnen lapsia ollaan", voihkii Kauppa-Lopo. "Jouluyökin pitää viettää korvessa miehen kuoltua ja mieron tielle jouduttuamme. Talosta taloon olemme kulkeneet ja yksin maantietä pitkin taivaltaneet. Kovasydäminen Klaus, Louhikon herra, käännytti meidät oveltaan, vaikka vain tulitikkuja lainaamassa olimme. Isästä poikaan semmoisia raakimuksia kaikki siinä talossa. Yksi viskasi jauhot silmilleni. Mokomatkin isännät ja isäntien varjot", lopettaa tuo maailman murjoma synkän yksinpuhelunsa.
"Hurskas on kurjuutesi. Maaemon lapsia olemme kaikki täällä Pohjantähden alla", huokaisee vanhan pappilan nyyinen haltija Reigin pappi, jota omaperäisen korpifilosofiansa vuoksi joskus myös Havukka-ahon ajattelijaksi tituleerattiin. "Tuli se punainen viivakin vedetyksi. Olisi pitänyt uskoa Ryysyrannan Jooseppia, kun tämä sanoi, ettei se köyhää kansaa mitään auta. Huojuva talo se on meidän Putkinotko vieläkin ja vetää kaikista ovista. Pitäisi kai lähteä rautatietä pitkin Helsinkiin. Ehkä sieltä tehtaan varjosta meikäläinenkin leipänsä löytäisi", jatkaa Kauppa-Lopo valitustaan.
"Käykää joulupöytään", kehottaa papin tytär keskeyttäen hetkeksi talvi-iltain tarinat.
"Minkälainen olikaan Kauppa-Lopon elämäntarina?" utelee pappi myöhemmin aterioinnin päätyttyä. Pikku ihmisiä myöten kaikki ryhtyvät kuuntelemaan Niskavuoren entisen ylpeän tyttären tarinaa. "Kerran kesällä, kun elämä ja aurinko olivat korkeimmillaan, tuli vieras mies ontuen taloon. Tyttö ruusutarhassa sitoi tulenpunaista ruusuköynnöstä, vietettäisiinhän illalla juhannusta. "Mikä miehen tien tänne toi?" kysäisin minä verta valuvin sormin. Kertoi mies nähneensä unessa peiliin piirretyn naisen, josta oli tuleva hänen omansa. "Kaikki naiset ne unia näkevät, mutta mikä mies sinä olet?" "Onnellinen mies olen, vaikka äitini on nuorena nukkunut ja isäni Johannes vain. Kotiseutuni on saari tuulten sylissä ja sinä olet uneni neito, joka vetten päällä kulkee."
Niin vangitsi tuo rakastunut rampa minut tiukasti noitaympyräänsä ja vei väkisin mukanaan. Minusta tuli hänen sudenmorsiamensa. Eivät aavistaneet ihmiset suviyössä juhannustansseissaan, mikä vaarallinen juhannus siitä minulle tuli. Surun ja rakkauden kesä vei mennessään palavan nuoruuteni. Sellainen on minun säädyllinen murhenäytelmäni, laulu tulipunaisesta kukasta", lopettaa Kauppa-Lopo juhlallisesti, tuleen tuijottaen.
P.S. Kirjojen nimet seuraavassa blogissa!
Kantani ns. ALKAA TEKEMÄÄN -uutiseen: kieli muuttuu käyttäjiensä mukaan eli uudistus (taipuminen enemmistön edessä) on ok; itse olen niin tottunut käyttämään alkaa tehdä -muotoa, etten tästä tavasta aio luopua. Mutta enää ei sitten tarvitse korjata tätä muotoa oppilaiden kirjoitelmista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti