"Uuden vuoden alkaessa on hyvä pysähtyä ja katsella kaikessa rauhassa omaa elämäänsä. Tällaista elämäni on nyt, tällaisia asioita siihen kuuluu. Hiljaisuudessa voi nähdä asioita uudella tavalla."
Näiden sanojen annoin houkutella itseni viime viikonloppuna hiljaisuuden retriittiin. Luonnonkauniilla paikalla, järven rannalla ja mäntymetsän keskellä, pidetty hiljaisuuden retriitti oli hieno kokemus. Ohjaajat olivat avarakatseisia ja vakuuttivat, ettei retriittiä ole tarkoitus mitenkään suorittaa ja että kokemuksen ei välttämättä tarvitse tuntua miltään. Osallistujat saattoivat näin ollen rentoutua ja kuullostella, miltä ihan oikeasti tuntuu.
Olen kiinnostunut myös meditatiivisesta eli dialogisesta kirjoittamisesta, jonka edellytys on hiljaisuus. Hiljentyminen on tärkeää, jotta ihminen kuulee ajatuksensa ja voi keskittyä kirjoittamiseen. Meditatiivinen pohjautuu latinan sanaan meditaatio, joka merkitsee paitsi hiljentymistä ja mietiskelyä myös valmistautumista ja opettelemista. Hyvä opas meditatiiviseen kirjoittamiseen on Riitta Suurlan teos Dialoginen eli meditatiivinen kirjoittaminen. Ideana on syventää dialogia oman itsensä kanssa, kysymyksiä esittämällä ja niihin vastaamalla ja intuitiotaan seuraamalla. Metodi on yllättävä, koska vastaus johonkin mieltä askarruttavaan asiaan löytyykin, lopulta, omasta itsestä.
Olin antanut itselleni pari pientä "tehtävää" retriitin ajaksi, kun nyt kerrankin sai keskittyä vain omiin ajatuksiinsa (huokaus, opettaja on aina opettaja). Ensimmäinen tehtävä oli luoda jonkinlainen strategia loppukevääksi työhön ja toinen tehtävä oli selvittää, millainen on ollut se kasvatusfilosofia, joka on ollut oman opettajan työni pohjana.
Opettaja-lehdessä oli taannoin juttu nimeltä Opettaja joutuu kokoamaan työrauhaosaamisensa itse. Juttu esitteli kotitalousopettaja Aino Beltin vastikään julkaistua väitöskirjaa, jonka mukaan työrauhaosaaminen on kuin Ikean tuoli: se pitää koota itse pienistä paloista. Sama koskee oikeastaan myös opettajan omaa kasvatusfilosofiaa. Se syntyy pikku hiljaa työn ja kokemuksen tuoman hiljaisen tiedon myötä.
Opettajan kasvatusfilosofia liittyy läheisesti hänen opetukseensa. Eli mikä on minun kasvatukseni ja opetukseni päämäärä ja punainen lanka, tiedon jakamisen lisäksi? Äidinkieli on ajattelun, itsensä ilmaisun ja yhteydenpidon väline. Toivon, että oppilaista oman äidinkielen tuntemuksen kautta kehittyisi ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan syvällisesti, osaavat ilmaista itseään sanallisesti ja pystyvät keskustelun avulla luomaan yhteyden muihin. Ja että heidän lukemansa kirjat (viihdyttämisen lisäksi) kehittäisivät suvaitsevuutta ja kykyä empatiaan.
Olisi myös hienoa, jos oppilaista kasvaisi aktiivisia kansalaisia, jotka tuntevat vastuuta ja haluavat vaikuttaa asioihin. Tämän saavuttamiseen tarvitaan myös muita opettajia, koko koulua ja vanhempia.
Jokaisella on jo oma äidinkieli hallussaan. Koulussa sitä vain etsitään, muokataan ja "jalostetaan" työkaluiksi, joiden avulla pärjää elämässä. Ei mikään pieni tavoite! Ja oman kielen, oman äänen, etsiminen ei lopu peruskouluun, vaan jatkuu koko elämän.
P.S. Ja se loppukevään strategia sitten. En keksinyt mitään, joten päätin, että strategiani onkin, että otan tyynenä (apua) vastaan tulevan, sellaisena kuin se tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti