Doctor Who (brittiläinen science fiction -televisiosarja) täytti vastikään 50 vuotta, ja syntymäpäivää juhlittiin näyttävästi Lontoossa. Scifillä eli tieteiselokuvilla ja -kirjallisuudella on omat vankkumattomat harrastajansa, ja uusia scifi-kirjoja ilmestyykin jatkuvasti. Tämä kirjallisuudenlaji kuuluu myös kahdeksasluokkalaisten opetussuunnitelmaan.
Marraskuun pimeydessä tuntui hieman hurjalta lukea tarinoita oppilaiden luomista tulevaisuuden maailmoista. Näissä antiutopioissa (dystopioissa) kaikki ovat sairaita, vihaisia ja surullisia. Luonto on kuollut ja alituiset myrskyt riehuvat. Maat sotivat keskenään, diktaattorit halltsevat ja ihmisiä orjuutetaan. On köyhyyttä, nälänhätää ja uskonvainoja. Lopulta ihmiset sekoavat ja hirviöt ja alienit valloittavat maapallon.
Itse en kuulu scifi-kirjallisuuden harrastajiin. Olen kyllä lukenut ja pitänytkin Johanna Sinisalon ja Leena Krohnin kirjoista, ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli tietysti upea. Mutta jostain syystä tieteiskirjallisuutta lukiessa tulee mieleen :-Entä jos? Entä jos scifi-kirjat osoittavatkin suunnan, johon maailma on todellisuudessakin menossa? Eli pelottavat ja ahdistavat tulevaisuuden kuvat kertovatkin jotain omasta ajastamme.
Toki kasiluokkalaisten scifi-tarinoista löytyi toinenkin puoli. Näissä utopioissa ilmastonmuutos on saatu pysäytetyksi ( kiitos maan uuden suojakuoren), on otettu käyttöön uusia ekologisia energialähteitä, ihmiset, eläimet ja luonto voivat hyvin, ei ole sotia eikä väkivaltaa, demokratia vallitsee kaikkialla. Robotit hoitavat raskaat työt (myös opettajan työn), ravinnoksi riittää pilleri ja koulupäivät ovat vain viiden minuutin mittaisia (koska aika on arvokasta ja päähän asetettava opetuskypärä hoitaa oppimisen). Ihminen pystyy aikamatkalla seikkailemaan tulevaisuudessa ja menneisyydessä.
Eräs tarina sijoittuu vuoteen 3099. Taivaalla näkyvät sanat "Kymmenen minuuttia" , jotka planeetalla on vielä jäljellä ennen tuhoutumistaan. "Kauppa on täynnä herkkuja kahmivia ihmisiä. Kassa on tyhjä, kassaneiti on takahuoneessa polttamassa elämänsä viimeistä savuketta. Kadut ovat täynnä äänekkäitä rakkaudentunnustuksia. Ihmiset juoksevat, pilvenpiirtäjistä syöksyy maahan toimistotyöläisiä, jotka haluavat tuntea viimeisen adrenaliinisyöksyn veressään."
Tarinan nainen juoksee lapsensa kanssa kotiin. Hän miettii elämäänsä: "Hän ei ole koskaan ollut iloinen; maksamaton ilo on kielletty tässä maailmassa. Tunteista on kerrottu monenlaisia taruja, on kerrottu miten ilon löytäminen siitä maksamatta on Jumalan antama ihme, on kerrottu kuinka ihana tämä tunne on. Kukaan ei tosin ole tätä tunnetta vielä löytänyt." Nainen syyttää poikansa puhumattomuudesta itseään. Kun kymmenen minuuttua alkaa olla lopussa, poika lähestyy häntä. " -Rakastan sinua, poika kuiskasi, ja naisen näkö pimeni. Maailma saattoi olla kuollut; hän saattoi olla kuollut, mutta kuolemansa hetkellä hän oli iloinen. Hän oli vihdoin saanut palan kiellettyä hedelmää. Hän oli tuntenut iloa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti